Loukkaantuminen

Huh, edellisestä kirjoituksesta onkin taas aikaa! Täällä on koko ajan muka niin paljon aktiviteetteja, etten oo ehtinyt kirjoitella. Nyt kuitenkin haluan taas päivitellä kuulumisia. Tällä kertaa valitettavasti hieman ikävissä merkeissä...

VAROITUS! Sisältää joidenkin mielestä varmasti todella ällöttäviä kuvia haavasta. Jos et halua nähdä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Torstaina 4.2. illalla olin menossa innoissani Erasmus-opiskelijoille järjestetylle Welcome Dinnerille, kun tapahtui pienoinen onnettomuus. Olin vaihtamassa hieman kiireessä metroa Marquês de Pombalin metroasemalla ja juoksin portaita ylös. En kuitenkaan ilmeisesti nostanut jalkoja tarpeeksi, koska kaaduin portaisiin suoraan polvet edellä suurella voimalla. Aluksi olin hämmentynyt, mites sitä nyt näin kävi! Kun aloin nousta ylös, tunsin kovaa kipua polvissa. Tässä vaiheessa paikalle oli jo eksynyt muutamia avuliaita paikallisia, jotka kyselivät, olinko kunnossa. Kivusta huolimatta vakuuttelin olevani kunnossa ja jatkoin matkaa huomattavasti hitaammin tapahtuneesta säikähtäneenä. Polvet olivat ilmeisesti osuneet tosi kovaa portaiden reunaan, koska niitä todella särki.

Huomasin metrosta pois jäädessäni, että toisesta polvesta oli tullut verta farkkujen läpi. Päätin tarkistaa polven tilanteen illallispaikan vessassa, koska tiukkojen farkkujen lahkeita ei saanut käärittyä niin ylös, että olisin nähnyt haavan heti. Kun pääsimme aloittamaan illallisen ravintolassa ja riensin vessaan, paljastui haavan suuruus minulle ensimmäistä kertaa: farkut olivat sisäpuolelta veressä noin kämmenen kokoiselta alueelta! Tuossa vaiheessa hieman hirvitti, ihme etten pyörtynyt. Varsinaista haavaa en kuitenkaan kunnolla nähnyt, koska kuivunutta verta oli ympärillä paljon. Pyysin baarin henkilökunnalta laastareita haavan päälle laitettavaksi. Halusin jäädä yhteiselle Erasmus-illalliselle, olinhan jo maksanutkin sen etukäteen ja ruoka oli tulossa pöytään hetkenä minä hyvänsä.

Farkut sisäpuolelta

Lähdin illalliselta kotia kohti heti, kun kohteliaasti oli mahdollista. Jo kotimatkalla huomasin, että polvi oli todella kipeä ja liikkuminen vaikeaa. Asunnolle päästyäni puhdistin haavan kämppisten avustuksella ja huomasin, että se oli paljon odottamaani suurempi. Tai oikeastaan ei niin suuri, mutta kylläkin syvä. Tuolloin kello oli kuitenkin jo yli puolenyön ja toinen paikalla olevista kämppiksistäni oli sitä mieltä, että haava paranee itsekseen. Laastaria siis päälle ja nukkumaan! Ajattelin, että seuraavana päivänä tilannetta voi katsoa uusin silmin.

Seuraava aamu ja päivä oli varmaan tähänastisen elämäni yksi kauheimpia. Polvea ei pystynyt koukistamaan ollenkaan, se oli kipeä ja haava näytti mielestäni edelleen aika ikävältä. Muutamien itkujen ja konsultaatiopuheluiden jälkeen päätin, että käyn varmuuden vuoksi sairaalassa näyttämässä polvea, koska minulla on hyvä sairasvakuutus, joka kattaa yksityisessä sairaalassakin käymisen.

Polvi perjantaina 5.2. aamulla

 Tuon päätöksen jälkeen iski turvattomuus, epätietoisuus ja hirveä koti-ikävä. Olen yksin vieraassa maassa, jonka kieltä en kunnolla osaa. Puhutaanko sairaalassa englantia? Miten pääsen sinne? Minne ylipäätään olen menossa? Miten selitän tapahtuneen? Mikä on polvi portugaliksi? Googlettelemisen jälkeen löysin vakuutusyhtiöni kanssa yhteistyötä tekevän sopimussairaalan Lissabonista noin 50 minuutin metro- ja ratikkamatkan päästä. Koska en pystynyt kävelemään kunnolla, päätin ottaa suoraan taksin sairaalalle.

Sairaalassa vaikeudet alkoivat heti vastaanottotiskillä, kun virkailija katsoi vakuutuskorttiani ja totesi, että he eivät ole yhteistyössä kyseisen yhtiön kanssa. En kuitenkaan antanut periksi, koska olin varta vasten tarkistanut vakuutukseni sopimussairaalat netistä ennen asunnolta lähtöä. Pienen keskustelun jälkeen selvisikin, että vakuutusyhtiöni ja sairaalan välillä toimii vielä kolmas yritys, joten vakuutussopimus löytyy sittenkin. He kuitenkin halusivat sairaalassa minun soittavan vakuutusyhtiööni ja varmistavan, että vakuutus maksaa hoitoni. Ok, ei ongelmaa! Kun aloin näpytellä puhelimeeni +358-alkuista Suomi-numeroa, tajusin yhtäkkiä, että puhelimessa on sisällä portugalilainen prepaid-liittymä, jolla ei voi soittaa puheluita ulkomaille... Eikä siellä tietenkään ollut myöskään rahaa, koska en ollut ehtinyt ladata sitä vielä (ensimmäinen kuukausi kun oli tarjouksessa ilmainen).

Selitin asian virkailijalle, joka alkoi soittaa kollegoilleen ja kutsua muuta henkilökuntaa paikalle. Noin 10 minuutin päästä selvisi, että he eivät pysty (??) soittamaan kansainvälisiä puheluita sairaalan puhelimista. Tätä en kyllä edelleenkään oikein usko, todennäköisesti eivät vain halunneet maksaa. Sain siis ohjeistuksen mennä soittamaan sairaalan toisesta vastaanotosta, jossa on ns. vanhanaikainen yleinen kolikkopuhelin. Siitä kuulemma puhelut ulkomaille onnistuisivat.

Itku kurkussa lähdin soittamaan puheluani kipeän jalan kanssa toiseen vastaanottoon. Sain kuin saankin lopulta yhteyden Suomeen, kun linjalta vastasi vakuutusyhtiöni virkailija. Tunsin suunnatonta helpotusta: viimeinkin joku, jolle voin puhua suomea! Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun virkailija alkoi verkkaiseen tahtiin etsiä tietojani järjestelmästä ja kysellä tapaturmasta. Yritin puhua mahdollisimman nopeasti ja selittää, että soitan yleisestä puhelimesta enkä mitenkään voi jaaritella (kolikot kun alkoivat käydä vähiin)... Tästä välittämättä virkailija kuitenkin jatkoi mielestäni hyvin irrelevantteja kysymyksiä (mm. "Onko kyseessä oikea vai vasen polvi?"). Tämän jälkeen hän viimein ilmoitti, että minun pitäisi olla omatoimisesti yhteydessä sairaalan ja vakuutusyhtiön välillä toimivaan osapuoleen, joka koordinoi toimintaa ja voi myöntää minulle maksusitoumuksen. Yritin selittää, etten pysty soittamaan kansainvälisiin numeroihin, ja samalla hetkellä myös kolikkoni loppuivat ja puhelu katkesi...

Tuo hetki puhelun jälkeen portugalilaisessa sairaalassa oli aivan kaamea. Tuntui, ettei kukaan ollut vastuussa asiastani tai auttanut silloin, kun todella olisin apua tarvinnut. Kävin vielä vaihtamassa eräältä ystävälliseltä ihmiseltä lisää kolikoita ja kokeilin soittaa uudestaan, jolloin tilanne alkoi tuntua vielä surkuhupaisammalta: palvelussa oli ruuhkaa ja sain maksaa useita euroja pelkän jonotusmusiikin kuuntelemisesta! Se oli viimeinen pisara kärsivällisyydelleni, en todellakaan enää jaksanut tulla kohdelluksi kuin idiootti. Marssin siis takaisin vastaanottotiskille ja ilmoitin maksavani hoidon itse.

Sen jälkeen kaikki sujuikin hyvin. Pääsin nopeasti lääkärin juttusille ja hän jopa puhui ymmärrettävää englantia. Lääkäri sanoi, että minun olisi pitänyt tulla sairaalaan jo edellisenä päivänä, jotta haava olisi voitu tikata kunnolla. Nyt sitä ei enää voisi tikata kokonaan umpeen, koska aikaa oli kulunut niin kauan. Sain kuitenkin polveen yhden tikin keskelle sekä haavan päälle laitettavia kalvosidoksia.

En olisi voinut olla helpottuneempi, kun tuo kauhujen päivä viimeinkin oli ohi ja polvi tikattuna. Vakuutusyhtiöltä olen jo vaatinut rahoja takaisin ja aion myös antaa palautetta vakuutuksesta, jonka mainostettiin toimivan helposti ja vaivattomasti. Oman kokemukseni mukaan se nimittäin oli kaikkea muuta!

Polvi tikattuna lauantaina 6.2.