Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen jo helmikuun alkupuolella, mutta se on roikkunut luonnoksissa pitkään. Olen siis kirjoitellut tämän kuun aikana ylös muutamia huomioita, joita olen paikallisesta kulttuurista tehnyt. Suurimpaan osaan on kyllä jo ehtinyt tässä tottua, mutta onhan se silti hauska muistella jälkeenpäin, millaiset asiat tuntuivat aluksi vierailta! Tässäpä siis jonkinlaista listaa satunnaisessa järjestyksessä:
Paikallinen aikakäsitys on hyvin erilainen Suomeen verrattuna.
Ihmisillä ei täällä yleisesti ottaen vaikuta olevan kiire juuri mihinkään. Luennoille porukka tulee paljon myöhässä. Ekalla opiskeluviikolla olin jopa muutaman kerran vähän hämmentynyt, kun olin 5-10 minuuttia ennen luennon alkua ainoana paikalla. Aloin tietenkin jo pohtia olevani väärässä paikassa, mutta tuli ne muutkin sieltä sitten lopulta (luennoitsija mukaan lukien)...
Liikennesääntöjä noudatetaan huonosti.
Autot ajelee sieltä, missä sattuu olemaan tilaa. Niitä saatetaan myös pysäköidä keskelle risteystä hätävilkut päällä. Eniten on kuitenkin hämmentäny se, että jalankulkijat ei tunnu välittävän liikennevaloista _ollenkaan_, koska kaikki menee koko ajan päin punaisia. Välillä näyttää siltä, ettei paikalliset edes kato niitä liikennevaloja...
Kierrätysjärjestelmä on omituinen.
Suomalaiseen jätehuoltoon tottuneena on pysty käsittämään tätä paikallista systeemiä kierrättää! Kaikki jätteet viedään ulos kadulle talon eteen iltaisin klo 19 jälkeen, mutta jotta ei olis liian helppoa, niin jokaiselle jätteelle on vielä oma päivänsä, jolloin sen voi viedä! Eli esim. muovi tiistaina, paperi torstaina jne. Kauheen monimutkaiselta tuntuu? :D
Supermarket on hallittu kaaos.
Tämän voin sanoa pitävän paikkaansa varmasti ainoastaan asuntoni läheisessä supermarketissa, koska muissa kaupoissa en ole käynyt kuin satunnaisesti. Lähikaupassa asiointi jaksaa kuitenkin vieläkin yllättää lähes joka kerta. Jos esimerkiksi haluat ostoksillesi korin, älä kuvittelekaan että voisit sen saada helposti kaupan sisäänkäynnin yhteydestä. Onhan se paljon kätevämpää, että myös kaikki kauppaan tulevat asiakkaat tunkevat itsensä kassoille hakemaan koreja (jonossa olevien asikkaiden lisäksi). Toisaalta tuotteiden järjestyksen loogisuudessa olisi parantamisen varaa. Oman logiikkani mukaan esimerkiksi kaikki suihkugeelit kannattaisi asettaa lähekkäin. Roskapusseja en ole vieläkään onnistunut löytämään, ne kun eivät ole samassa paikassa pakastepussien tai siivoustarvikkeiden kanssa. Kosteuspyyhkeitä puolestaan löytyi yhteensä kolmesta eri hyllystä.
Vesi haisee vahvasti kloorilta.
Aluksi olin tämän takia tosi vastahakoinen maistamaan hanavettä, kun se haju on aika voimakas ja luotaantyöntävä. Onneksi kuitenkin uskaltauduin maistamaan, koska kloori ei maistu vedessä niin pahasti. Muutenkin on varmaan ihan hyödyllistä totutella juomaan hanavettä, koska pulloveden raahaaminen kaupasta on aika uuvuttavaa. Lisäksi yhdessä yökerhossa pieni pullo vettä maksoi saman verran kuin siideri, 4 euroa. Hullua?!
Portugalilaiset pitävät makeasta.
Joka paikka on täynnä padarioita ja pastelarioita, joista saa erilaisia leivoksia ja muita mahdollisia taikina-asioita. Lisäks esimerkiksi maustetut jugurtit on mun makuun aivan tosi ällömakeita, ainakin mitä maistoin hotellin aamiaisella. Tänne kämpille oonkin sitten ostanut pelkkiä maustamattomia jugurtteja.
Kaikkialla on turskaa, mereneläviä ja leivoksia.
Edelliseen liittyen myös kaupoissa on hullun paljon kaikkea taikinaa, jos vertaa Suomeen. Leivokset on ainakin ihan liian halpoja: esimerkiksi läheisessä supermarketissa 6 portugalilaista kuuluisaa leivosta pastel de nataa maksaa yhteensä noin 2,5 euroa. Myös kalatiski herättää suomalaisessa hämmennystä, kun tuoreena saa kaikkea simpukoista mustekalaan ja sardiineihin. Alan ymmärtää, miksi turska on portugalilainen kansallisruoka: sitä saa varmaan sadassa eri muodossa kaupasta! En oo tiennyt, että turskasta voi edes keksiä noin monta erilaista versiota...
Baareissa ja ravintoloissa saa polttaa sisällä.
Tähän mun on ollut aika vaikea tottua, kun oon hajuherkkä. En oikein vieläkään voi sietää sitä, että kun tuun jostakin bileistä tai illanistujaisista kotiin, haisee mun vaatteet ja hiukset ummehtuneelta tupakalta. Myös tupakansavussa syöminen on aika epämiellyttävää. Täällä monet tuntuukin polttavan tai sitte se on vaan harha, kun niin monessa paikassa saa polttaa. :D
Ihmiset ovat kohteliaita, huomaavaisia ja tuntuvat välittävän toisistaan.
Tää on ehdottomasti yksi parhaita puolia paikallisessa kulttuurissa. Ensimmäisenä päivänä olin ihmeissäni, kun vieraat ihmiset näki mut metroasemalla raahaamassa laukkuja ja tuli kysymään, voiko auttaa niiden viemisessä. Samoin silloin kun satutin mun polven, oli joukko avuliaita paikallisia heti kyselemässä, oonko kunnossa. En tiedä johtuuko tästä välittämisen kulttuurista, mutta täällä ei oo jotenkin yhtään pelottanut liikkua myöhäänkään yöllä.
Siinäpä nyt tällä hetkellä mieleen tulevat huomiot. To be continued, jos siis keksin vielä lisää jossain vaiheessa...
torstai 25. helmikuuta 2016
torstai 18. helmikuuta 2016
Loukkaantuminen
Huh, edellisestä kirjoituksesta onkin taas aikaa! Täällä on koko ajan muka niin paljon aktiviteetteja, etten oo ehtinyt kirjoitella. Nyt kuitenkin haluan taas päivitellä kuulumisia. Tällä kertaa valitettavasti hieman ikävissä merkeissä...
VAROITUS! Sisältää joidenkin mielestä varmasti todella ällöttäviä kuvia haavasta. Jos et halua nähdä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.
Torstaina 4.2. illalla olin menossa innoissani Erasmus-opiskelijoille järjestetylle Welcome Dinnerille, kun tapahtui pienoinen onnettomuus. Olin vaihtamassa hieman kiireessä metroa Marquês de Pombalin metroasemalla ja juoksin portaita ylös. En kuitenkaan ilmeisesti nostanut jalkoja tarpeeksi, koska kaaduin portaisiin suoraan polvet edellä suurella voimalla. Aluksi olin hämmentynyt, mites sitä nyt näin kävi! Kun aloin nousta ylös, tunsin kovaa kipua polvissa. Tässä vaiheessa paikalle oli jo eksynyt muutamia avuliaita paikallisia, jotka kyselivät, olinko kunnossa. Kivusta huolimatta vakuuttelin olevani kunnossa ja jatkoin matkaa huomattavasti hitaammin tapahtuneesta säikähtäneenä. Polvet olivat ilmeisesti osuneet tosi kovaa portaiden reunaan, koska niitä todella särki.
Huomasin metrosta pois jäädessäni, että toisesta polvesta oli tullut verta farkkujen läpi. Päätin tarkistaa polven tilanteen illallispaikan vessassa, koska tiukkojen farkkujen lahkeita ei saanut käärittyä niin ylös, että olisin nähnyt haavan heti. Kun pääsimme aloittamaan illallisen ravintolassa ja riensin vessaan, paljastui haavan suuruus minulle ensimmäistä kertaa: farkut olivat sisäpuolelta veressä noin kämmenen kokoiselta alueelta! Tuossa vaiheessa hieman hirvitti, ihme etten pyörtynyt. Varsinaista haavaa en kuitenkaan kunnolla nähnyt, koska kuivunutta verta oli ympärillä paljon. Pyysin baarin henkilökunnalta laastareita haavan päälle laitettavaksi. Halusin jäädä yhteiselle Erasmus-illalliselle, olinhan jo maksanutkin sen etukäteen ja ruoka oli tulossa pöytään hetkenä minä hyvänsä.
Lähdin illalliselta kotia kohti heti, kun kohteliaasti oli mahdollista. Jo kotimatkalla huomasin, että polvi oli todella kipeä ja liikkuminen vaikeaa. Asunnolle päästyäni puhdistin haavan kämppisten avustuksella ja huomasin, että se oli paljon odottamaani suurempi. Tai oikeastaan ei niin suuri, mutta kylläkin syvä. Tuolloin kello oli kuitenkin jo yli puolenyön ja toinen paikalla olevista kämppiksistäni oli sitä mieltä, että haava paranee itsekseen. Laastaria siis päälle ja nukkumaan! Ajattelin, että seuraavana päivänä tilannetta voi katsoa uusin silmin.
Seuraava aamu ja päivä oli varmaan tähänastisen elämäni yksi kauheimpia. Polvea ei pystynyt koukistamaan ollenkaan, se oli kipeä ja haava näytti mielestäni edelleen aika ikävältä. Muutamien itkujen ja konsultaatiopuheluiden jälkeen päätin, että käyn varmuuden vuoksi sairaalassa näyttämässä polvea, koska minulla on hyvä sairasvakuutus, joka kattaa yksityisessä sairaalassakin käymisen.
Tuon päätöksen jälkeen iski turvattomuus, epätietoisuus ja hirveä koti-ikävä. Olen yksin vieraassa maassa, jonka kieltä en kunnolla osaa. Puhutaanko sairaalassa englantia? Miten pääsen sinne? Minne ylipäätään olen menossa? Miten selitän tapahtuneen? Mikä on polvi portugaliksi? Googlettelemisen jälkeen löysin vakuutusyhtiöni kanssa yhteistyötä tekevän sopimussairaalan Lissabonista noin 50 minuutin metro- ja ratikkamatkan päästä. Koska en pystynyt kävelemään kunnolla, päätin ottaa suoraan taksin sairaalalle.
Sairaalassa vaikeudet alkoivat heti vastaanottotiskillä, kun virkailija katsoi vakuutuskorttiani ja totesi, että he eivät ole yhteistyössä kyseisen yhtiön kanssa. En kuitenkaan antanut periksi, koska olin varta vasten tarkistanut vakuutukseni sopimussairaalat netistä ennen asunnolta lähtöä. Pienen keskustelun jälkeen selvisikin, että vakuutusyhtiöni ja sairaalan välillä toimii vielä kolmas yritys, joten vakuutussopimus löytyy sittenkin. He kuitenkin halusivat sairaalassa minun soittavan vakuutusyhtiööni ja varmistavan, että vakuutus maksaa hoitoni. Ok, ei ongelmaa! Kun aloin näpytellä puhelimeeni +358-alkuista Suomi-numeroa, tajusin yhtäkkiä, että puhelimessa on sisällä portugalilainen prepaid-liittymä, jolla ei voi soittaa puheluita ulkomaille... Eikä siellä tietenkään ollut myöskään rahaa, koska en ollut ehtinyt ladata sitä vielä (ensimmäinen kuukausi kun oli tarjouksessa ilmainen).
Selitin asian virkailijalle, joka alkoi soittaa kollegoilleen ja kutsua muuta henkilökuntaa paikalle. Noin 10 minuutin päästä selvisi, että he eivät pysty (??) soittamaan kansainvälisiä puheluita sairaalan puhelimista. Tätä en kyllä edelleenkään oikein usko, todennäköisesti eivät vain halunneet maksaa. Sain siis ohjeistuksen mennä soittamaan sairaalan toisesta vastaanotosta, jossa on ns. vanhanaikainen yleinen kolikkopuhelin. Siitä kuulemma puhelut ulkomaille onnistuisivat.
Itku kurkussa lähdin soittamaan puheluani kipeän jalan kanssa toiseen vastaanottoon. Sain kuin saankin lopulta yhteyden Suomeen, kun linjalta vastasi vakuutusyhtiöni virkailija. Tunsin suunnatonta helpotusta: viimeinkin joku, jolle voin puhua suomea! Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun virkailija alkoi verkkaiseen tahtiin etsiä tietojani järjestelmästä ja kysellä tapaturmasta. Yritin puhua mahdollisimman nopeasti ja selittää, että soitan yleisestä puhelimesta enkä mitenkään voi jaaritella (kolikot kun alkoivat käydä vähiin)... Tästä välittämättä virkailija kuitenkin jatkoi mielestäni hyvin irrelevantteja kysymyksiä (mm. "Onko kyseessä oikea vai vasen polvi?"). Tämän jälkeen hän viimein ilmoitti, että minun pitäisi olla omatoimisesti yhteydessä sairaalan ja vakuutusyhtiön välillä toimivaan osapuoleen, joka koordinoi toimintaa ja voi myöntää minulle maksusitoumuksen. Yritin selittää, etten pysty soittamaan kansainvälisiin numeroihin, ja samalla hetkellä myös kolikkoni loppuivat ja puhelu katkesi...
Tuo hetki puhelun jälkeen portugalilaisessa sairaalassa oli aivan kaamea. Tuntui, ettei kukaan ollut vastuussa asiastani tai auttanut silloin, kun todella olisin apua tarvinnut. Kävin vielä vaihtamassa eräältä ystävälliseltä ihmiseltä lisää kolikoita ja kokeilin soittaa uudestaan, jolloin tilanne alkoi tuntua vielä surkuhupaisammalta: palvelussa oli ruuhkaa ja sain maksaa useita euroja pelkän jonotusmusiikin kuuntelemisesta! Se oli viimeinen pisara kärsivällisyydelleni, en todellakaan enää jaksanut tulla kohdelluksi kuin idiootti. Marssin siis takaisin vastaanottotiskille ja ilmoitin maksavani hoidon itse.
Sen jälkeen kaikki sujuikin hyvin. Pääsin nopeasti lääkärin juttusille ja hän jopa puhui ymmärrettävää englantia. Lääkäri sanoi, että minun olisi pitänyt tulla sairaalaan jo edellisenä päivänä, jotta haava olisi voitu tikata kunnolla. Nyt sitä ei enää voisi tikata kokonaan umpeen, koska aikaa oli kulunut niin kauan. Sain kuitenkin polveen yhden tikin keskelle sekä haavan päälle laitettavia kalvosidoksia.
En olisi voinut olla helpottuneempi, kun tuo kauhujen päivä viimeinkin oli ohi ja polvi tikattuna. Vakuutusyhtiöltä olen jo vaatinut rahoja takaisin ja aion myös antaa palautetta vakuutuksesta, jonka mainostettiin toimivan helposti ja vaivattomasti. Oman kokemukseni mukaan se nimittäin oli kaikkea muuta!
VAROITUS! Sisältää joidenkin mielestä varmasti todella ällöttäviä kuvia haavasta. Jos et halua nähdä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.
Torstaina 4.2. illalla olin menossa innoissani Erasmus-opiskelijoille järjestetylle Welcome Dinnerille, kun tapahtui pienoinen onnettomuus. Olin vaihtamassa hieman kiireessä metroa Marquês de Pombalin metroasemalla ja juoksin portaita ylös. En kuitenkaan ilmeisesti nostanut jalkoja tarpeeksi, koska kaaduin portaisiin suoraan polvet edellä suurella voimalla. Aluksi olin hämmentynyt, mites sitä nyt näin kävi! Kun aloin nousta ylös, tunsin kovaa kipua polvissa. Tässä vaiheessa paikalle oli jo eksynyt muutamia avuliaita paikallisia, jotka kyselivät, olinko kunnossa. Kivusta huolimatta vakuuttelin olevani kunnossa ja jatkoin matkaa huomattavasti hitaammin tapahtuneesta säikähtäneenä. Polvet olivat ilmeisesti osuneet tosi kovaa portaiden reunaan, koska niitä todella särki.
Huomasin metrosta pois jäädessäni, että toisesta polvesta oli tullut verta farkkujen läpi. Päätin tarkistaa polven tilanteen illallispaikan vessassa, koska tiukkojen farkkujen lahkeita ei saanut käärittyä niin ylös, että olisin nähnyt haavan heti. Kun pääsimme aloittamaan illallisen ravintolassa ja riensin vessaan, paljastui haavan suuruus minulle ensimmäistä kertaa: farkut olivat sisäpuolelta veressä noin kämmenen kokoiselta alueelta! Tuossa vaiheessa hieman hirvitti, ihme etten pyörtynyt. Varsinaista haavaa en kuitenkaan kunnolla nähnyt, koska kuivunutta verta oli ympärillä paljon. Pyysin baarin henkilökunnalta laastareita haavan päälle laitettavaksi. Halusin jäädä yhteiselle Erasmus-illalliselle, olinhan jo maksanutkin sen etukäteen ja ruoka oli tulossa pöytään hetkenä minä hyvänsä.
 |
| Farkut sisäpuolelta |
Seuraava aamu ja päivä oli varmaan tähänastisen elämäni yksi kauheimpia. Polvea ei pystynyt koukistamaan ollenkaan, se oli kipeä ja haava näytti mielestäni edelleen aika ikävältä. Muutamien itkujen ja konsultaatiopuheluiden jälkeen päätin, että käyn varmuuden vuoksi sairaalassa näyttämässä polvea, koska minulla on hyvä sairasvakuutus, joka kattaa yksityisessä sairaalassakin käymisen.
 |
| Polvi perjantaina 5.2. aamulla |
Tuon päätöksen jälkeen iski turvattomuus, epätietoisuus ja hirveä koti-ikävä. Olen yksin vieraassa maassa, jonka kieltä en kunnolla osaa. Puhutaanko sairaalassa englantia? Miten pääsen sinne? Minne ylipäätään olen menossa? Miten selitän tapahtuneen? Mikä on polvi portugaliksi? Googlettelemisen jälkeen löysin vakuutusyhtiöni kanssa yhteistyötä tekevän sopimussairaalan Lissabonista noin 50 minuutin metro- ja ratikkamatkan päästä. Koska en pystynyt kävelemään kunnolla, päätin ottaa suoraan taksin sairaalalle.
Sairaalassa vaikeudet alkoivat heti vastaanottotiskillä, kun virkailija katsoi vakuutuskorttiani ja totesi, että he eivät ole yhteistyössä kyseisen yhtiön kanssa. En kuitenkaan antanut periksi, koska olin varta vasten tarkistanut vakuutukseni sopimussairaalat netistä ennen asunnolta lähtöä. Pienen keskustelun jälkeen selvisikin, että vakuutusyhtiöni ja sairaalan välillä toimii vielä kolmas yritys, joten vakuutussopimus löytyy sittenkin. He kuitenkin halusivat sairaalassa minun soittavan vakuutusyhtiööni ja varmistavan, että vakuutus maksaa hoitoni. Ok, ei ongelmaa! Kun aloin näpytellä puhelimeeni +358-alkuista Suomi-numeroa, tajusin yhtäkkiä, että puhelimessa on sisällä portugalilainen prepaid-liittymä, jolla ei voi soittaa puheluita ulkomaille... Eikä siellä tietenkään ollut myöskään rahaa, koska en ollut ehtinyt ladata sitä vielä (ensimmäinen kuukausi kun oli tarjouksessa ilmainen).
Selitin asian virkailijalle, joka alkoi soittaa kollegoilleen ja kutsua muuta henkilökuntaa paikalle. Noin 10 minuutin päästä selvisi, että he eivät pysty (??) soittamaan kansainvälisiä puheluita sairaalan puhelimista. Tätä en kyllä edelleenkään oikein usko, todennäköisesti eivät vain halunneet maksaa. Sain siis ohjeistuksen mennä soittamaan sairaalan toisesta vastaanotosta, jossa on ns. vanhanaikainen yleinen kolikkopuhelin. Siitä kuulemma puhelut ulkomaille onnistuisivat.
Itku kurkussa lähdin soittamaan puheluani kipeän jalan kanssa toiseen vastaanottoon. Sain kuin saankin lopulta yhteyden Suomeen, kun linjalta vastasi vakuutusyhtiöni virkailija. Tunsin suunnatonta helpotusta: viimeinkin joku, jolle voin puhua suomea! Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun virkailija alkoi verkkaiseen tahtiin etsiä tietojani järjestelmästä ja kysellä tapaturmasta. Yritin puhua mahdollisimman nopeasti ja selittää, että soitan yleisestä puhelimesta enkä mitenkään voi jaaritella (kolikot kun alkoivat käydä vähiin)... Tästä välittämättä virkailija kuitenkin jatkoi mielestäni hyvin irrelevantteja kysymyksiä (mm. "Onko kyseessä oikea vai vasen polvi?"). Tämän jälkeen hän viimein ilmoitti, että minun pitäisi olla omatoimisesti yhteydessä sairaalan ja vakuutusyhtiön välillä toimivaan osapuoleen, joka koordinoi toimintaa ja voi myöntää minulle maksusitoumuksen. Yritin selittää, etten pysty soittamaan kansainvälisiin numeroihin, ja samalla hetkellä myös kolikkoni loppuivat ja puhelu katkesi...
Tuo hetki puhelun jälkeen portugalilaisessa sairaalassa oli aivan kaamea. Tuntui, ettei kukaan ollut vastuussa asiastani tai auttanut silloin, kun todella olisin apua tarvinnut. Kävin vielä vaihtamassa eräältä ystävälliseltä ihmiseltä lisää kolikoita ja kokeilin soittaa uudestaan, jolloin tilanne alkoi tuntua vielä surkuhupaisammalta: palvelussa oli ruuhkaa ja sain maksaa useita euroja pelkän jonotusmusiikin kuuntelemisesta! Se oli viimeinen pisara kärsivällisyydelleni, en todellakaan enää jaksanut tulla kohdelluksi kuin idiootti. Marssin siis takaisin vastaanottotiskille ja ilmoitin maksavani hoidon itse.
Sen jälkeen kaikki sujuikin hyvin. Pääsin nopeasti lääkärin juttusille ja hän jopa puhui ymmärrettävää englantia. Lääkäri sanoi, että minun olisi pitänyt tulla sairaalaan jo edellisenä päivänä, jotta haava olisi voitu tikata kunnolla. Nyt sitä ei enää voisi tikata kokonaan umpeen, koska aikaa oli kulunut niin kauan. Sain kuitenkin polveen yhden tikin keskelle sekä haavan päälle laitettavia kalvosidoksia.
En olisi voinut olla helpottuneempi, kun tuo kauhujen päivä viimeinkin oli ohi ja polvi tikattuna. Vakuutusyhtiöltä olen jo vaatinut rahoja takaisin ja aion myös antaa palautetta vakuutuksesta, jonka mainostettiin toimivan helposti ja vaivattomasti. Oman kokemukseni mukaan se nimittäin oli kaikkea muuta!
 |
| Polvi tikattuna lauantaina 6.2. |
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Ensimmäinen päivä Lissabonissa
Tätä postausta kirjoittaessa olen itse asiassa ollut Lissabonissa jo kohta viikon. Tuntuu, että olisin ollut täällä jo paljon kauemmin, koska on ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista. Halusin kuitenkin palata vielä ensimmäisen päivän tunnelmiin, koska se oli varmaan yksi elämäni jännittävimpiä päiviä.
Saavuin tosiaan Lissabonin lentokentälle sunnuntaina 31.1. paikallista aikaa noin klo 8.30. Unta oli tuolloin takana reilut kaksi tuntia, kun lentokentälle piti Suomen päässä lähteä jo kolmen jälkeen yöllä eikä uni tietenkään tullut illalla kovin aikaisin.
Lissabonin lentokentällä aloin laukkujen hakemisen jälkeen suunnitella reittiä seuraavan yön majapaikkaan eli hotelli Residencial Lar do Areeiroon. Päätin seikkailunhaluisena valita metron ja kävelyn yhdistelmän, jonka sainkin aloittaa avun kyselyllä: ei nimittäin heti ollut selvää, mistä saan ostettua lipun metroon ja mihin suuntaan sillä lähden. Samalla hoidin elämäni ensimmäisen autenttisen ja lyhyen keskustelun portugaliksi. Keskustelun aikana selvisi, että lentokentän metroasemalta pääsee vain yhteen suuntaan, koska se on päätepysäkki. Mielessäni nauroin itselleni, mutta sentään ymmärsin portugalinkielisen vastauksen!
Sisällä metrossa puolestaan tajusin, että +17 astetta on Portugalin talvi mutta Suomen kesä, joten otin nahkatakin ja huivin pois. Punaisen ja vihreän metrolinjan risteyskohdassa Alamedan asemalla hyppäsin pois metrosta. Hyppääminen tosin on aika kaunisteltu kuvaus, koska mukanani oli edelleen myös noin 35 kg matkatavaroita. Pääsin myös nauttimaan loistavista kartanlukutaidoistani: koska lähdin metroasemalta oikeaa katua väärään suuntaan, sain kävellä 600 metrin sijaan 1,2 kilometriä. Muuten kävely aurinkoisessa säässä ei olisi haitannut, mutta koin suuria vaikeuksia raahatessani edelleen 35 kilon matkatavaroita kapeilla mukulakivikaduilla. Olisi tosiaankin vain kannattanut ottaa taksi, mutta tulipahan seikkailtua.
Hotelliin pääsin lopulta sisäänkirjautumaan heti, vaikkei kello ollut vielä kahta, joka oli ilmoitettu hotellivarauksessa sisäänkirjautumisen ajaksi. Tuossa vaiheessa tuntui todella helpottavalta päästä huoneeseen aiemmin, koska olin jo aika uupunut matkasta. Suomeen skypettelyn jälkeen todellisuus alkoi pikkuhiljaa iskeä. Nyt olen täällä seuraavat 5 kuukautta enkä tunne koko kaupungista yhtään ketään!
Onnekseni olin liittynyt Erasmus-vaihtareiden yhteiseen Whatsapp-ryhmään, jossa muutama vaihtari kyseli hengailuseuraa samalle illalle. Lähdin siis väsymyksestä ja pienestä ahdistuksesta huolimatta heti tutustumaan uusiin ihmisiin, mikä on osoittautunut jo nyt hyväksi päätökseksi! Kierreltiin yhdessä pienellä vaihtariporukalla hieman keskustaa ja kiivettiin myös korkealle miradourolle (näköalapaikalle), josta oli hieno näkymä kaupungin kattojen ylle. Muistin heti, miksi alun perin halusin vaihtoon tänne: Lissabon on edelleen yhtä upea kuin se oli vuonna 2011.
Pitkän päivän jälkeen kaaduin suoraan hotellin sänkyyn eikä unta tällä kertaa tarvinnut todellakaan odotella, vaikka jännitys seuraavasta päivästä jo kolkuttelikin takaraivossa.
 |
| Lähtöpäivänä Helsinki-Vantaalla. Oikeasti tuon jälkeen tuli vielä kyllä itkukin, kun piti hyvästellä se itselle tärkein ihminen pitkäksi ajaksi. |
Saavuin tosiaan Lissabonin lentokentälle sunnuntaina 31.1. paikallista aikaa noin klo 8.30. Unta oli tuolloin takana reilut kaksi tuntia, kun lentokentälle piti Suomen päässä lähteä jo kolmen jälkeen yöllä eikä uni tietenkään tullut illalla kovin aikaisin.
 |
| Lissabon lentokoneesta käsin |
Sisällä metrossa puolestaan tajusin, että +17 astetta on Portugalin talvi mutta Suomen kesä, joten otin nahkatakin ja huivin pois. Punaisen ja vihreän metrolinjan risteyskohdassa Alamedan asemalla hyppäsin pois metrosta. Hyppääminen tosin on aika kaunisteltu kuvaus, koska mukanani oli edelleen myös noin 35 kg matkatavaroita. Pääsin myös nauttimaan loistavista kartanlukutaidoistani: koska lähdin metroasemalta oikeaa katua väärään suuntaan, sain kävellä 600 metrin sijaan 1,2 kilometriä. Muuten kävely aurinkoisessa säässä ei olisi haitannut, mutta koin suuria vaikeuksia raahatessani edelleen 35 kilon matkatavaroita kapeilla mukulakivikaduilla. Olisi tosiaankin vain kannattanut ottaa taksi, mutta tulipahan seikkailtua.
 |
| Näkymä hotellin ikkunasta |
Onnekseni olin liittynyt Erasmus-vaihtareiden yhteiseen Whatsapp-ryhmään, jossa muutama vaihtari kyseli hengailuseuraa samalle illalle. Lähdin siis väsymyksestä ja pienestä ahdistuksesta huolimatta heti tutustumaan uusiin ihmisiin, mikä on osoittautunut jo nyt hyväksi päätökseksi! Kierreltiin yhdessä pienellä vaihtariporukalla hieman keskustaa ja kiivettiin myös korkealle miradourolle (näköalapaikalle), josta oli hieno näkymä kaupungin kattojen ylle. Muistin heti, miksi alun perin halusin vaihtoon tänne: Lissabon on edelleen yhtä upea kuin se oli vuonna 2011.
Pitkän päivän jälkeen kaaduin suoraan hotellin sänkyyn eikä unta tällä kertaa tarvinnut todellakaan odotella, vaikka jännitys seuraavasta päivästä jo kolkuttelikin takaraivossa.
 |
| Ensimmäisen päivän lounas. Tilasin juustomunakkaan, sain lisäksi myös paljon ranskalaisia ja riisiä, mikä on hyvin yleistä täällä... |
 |
| Maisemia kävelykierrokselta |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)